Blogi
Suru ei ole sairaus, mutta voi sairastuttaa
Psykoterapeutti Maaret Kallio tuo Helsingin Sanomien artikkelissa ansiokkaasti esiin nykyisen "terapiayhteiskunnan" ongelmallisuuden, jossa hankalat, mutta lopulta täysin inhimilliset ja normaalit tunteet patologisoidaan ja tulkitaan häiriöiksi, joista tulee päästä pikaisesti eroon. Yhdeksi esimerkiksi jutussa nostetaan läheisen menettämisestä syntyvä suru.
"Ensisijaisesti Kallio ei nimittäin suosittele läheisen kuoleman käsittelyyn mitään terapiaa. Sehän on mitä tavallisin osa elämää: me ihmiset rakastamme ja me suremme.
Kallio kuitenkin ymmärtää, mistä kysymys kumpuaa. Elämme ajassa, jossa tavalliseen elämään kuuluvia asioita ja tunteita pidetään ongelmina, joista pitäisi päästä eroon – mieluiten ammattilaisten avulla."
(Lainaus Helsingin Sanomien kirjoituksesta)
Kirjoituksen pohjalta aloin pohtimaan surevien ihmisten kanssa tekemäni terapiatyön ydintarkoitusta. Suru on muutakin kuin surullisuutta. Se on laaja-alaista tunteiden kirjoa, minuuden ja elämän uudelleen järjestäytymistä sekä vääjäämättömään muutokseen sopeutumista. Elämisen uudelleen harjoittelua. Suruterapia näkee surun luonnollisena tunteena, jonka kohtaaminen on toipumisen edellytys. Suru itsessään ei siis ole ongelma, vaan surun kohtaamattomuus. Tässä suruterapia tukee surevaa. Kipeimmän kohtaamisessa.
Suruterapia ei lähesty surua mielenterveyden häiriönä, mutta tunnistaa kohtaamattomassa surussa komplisoitumisen riskin. Kohtaamaton suru syventää ahdistusta, pelkoa ja turvattomuutta. Ohitettuna oireilee kokonaisvaltaisesti surevan kehossa, mielessä ja ihmissuhteissa. Suruterapian tarkoitus ei ole päästä eroon surusta, vaan löytää keinoja sen kanssa elämiseen. Suruterapia ei ole ensisijaisesti mielenterveysongelmien hoitoa vaan ennen kaikkea niiden ennaltaehkäisyä.
Auttaako aika?
Menetyksen jälkeen ajan kronologinen eteneminen on tietenkin vääjäämätön tosiasia, joka tuo ajallista etäisyyttä koettuun menetykseen. Ensin vain hetkinä, minuutteina tai tunteina, myöhemmin kuukausina, vuosina ja vuosikymmeninä.
Hiljalleen syntyy uusia muistoja, jotka eivät enää linkity menetykseen. Tämä on yksi konkreettinen merkki ajan etenemisestä.
Aika yksin on kuitenkin vain epävarma määre, jonka kautta surevan toipumista ei kannata ainoastaan tarkastella. Pelkkä ajallinen etäisyys menetykseen ei vielä automaattisesti tarkoita toipumista. Surun näkökulmasta olennaista ei ole kuluneen ajan määrä vaan laatu. Se, miten sureva on ajan kuluessa saanut mahdollisuuden kohdata oman menetyksensä ja sen aiheuttaman kivun. Valitettavasti vuodetkaan eivät tee niille annettua tehtäväänsä, jos ne kuluvat surun aiheuttamaa tuskaa väistellen.
Vaikeudestaan huolimatta vain surun aito kohtaaminen muodostaa tien toipumiseen, elämän hyvinvoivaan ja merkitykselliseen jatkumiseen. Ympärillä olevat ihmiset voivat tukea tässä surevaa monin tavoin. Yhden mahdollisuuden tähän tarjoaa myös suruterapia.
Suru on muutakin kuin surullisuutta
Suru on luonnollinen reaktio jonkin itselle rakkaan ja tärkeän menettämiseen. Suru ei kuitenkaan synny vain kuoleman kautta kohdatusta menetyksestä, vaan on luonteeltaan ja syntymekanismeiltaan hyvin moniulotteista ja kokonaisvaltaista. Yhteinen nimittäjä on aina menettäminen tai sen uhka, luopuminen jostain itselle merkityksellisestä.
Ihmiselämä on altis surulle, ja ihminen voi kohdata elämässään menetyksiä kaikilla ihmisyyden osa-alueilla; kehossa, mielessä, ihmissuhteissa sekä elämänkatsomuksellisten käsitysten äärellä. Kehon kautta syntyvä suru voi liittyä terveydentilan muuttumiseen, vakavaan sairastumiseen tai toimintakyvyn menettämiseen. Menetys itsessään voi synnyttää identiteettikriisin, kokemuksen hallinnantunteen katoamisesta sekä vaikeasti kohdattavia tunteita, joiden synnyttämä suru ilmenee psyykkisenä kipuna. Itselle merkityksellisen ja rakkaan ihmissuhteen menetys tai muuttuminen pakottaa luopumaan itselle tärkeistä rooleista tai luomaan nämä uudelleen. Tämä ei tapahdu aina ristiriidattomasti, mikä voi luonnollisesti synnyttää surua. Menetys on usein myös elämänkatsomuksellinen kriisi, jonka äärellä ihminen voi kokea turvattomuutta ja merkityksettömyyttä suhteessa ympäröivään maailmaankaikkeuteen. Mieleen voi nousta haavoittavia kysymyksiä, kuten: "Mikä minun tai elämäni merkitys on kokemani menetyksen jälkeen?"
Koska suru on kokemuksena ja ilmiönä kokonaisvaltainen, sen ilmenemismuodot tulee myös ymmärtää nykyistä laajemmin. Suru ei ole vain surullisuutta, mielensisäistä kokemista ja käsittelyä, vaan näyttäytyy ja ilmenee myös kehossa, ihmissuhteissa ja elämänkatsomuksellisten kysymysten äärellä. Surun moniulotteisuuden ymmärrys on tärkeä lähtökohta surevan ihmisen kohtaamisessa.
Surun moniulotteisuuden lisäksi on tärkeä ymmärtää, kuinka surun eri osa-alueet ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Suru ei synny tyhjiössä, vaan läpileikkaa ihmiselämän monin eri tavoin. Menetys, jonka ihminen kohtaa millä tahansa ihmisyyden osa-alueella vaikuttaa väistämättä myös muualla. Fyysisen kehon vakava sairastuminen synnyttää pelkoa, yksinäisyyttä ja turvattomuutta ja tärkeästä ihmissuhteesta luopuminen tuntuu kipuna ja tyhjyytenä kehossa, oman identiteetin murtumisena sekä tulevaisuuden hämärtymisenä. Jotta sureva voi saada kohtaamansa menetyksen jälkeen aidosti kannattelevaa ja toipumista edistävää tukea, tulee nämä surun luonteeseen liittyvät peruslähtökohdat tunnistaa ja tunnustaa myös sureville kohdennetussa avussa.
Surenko edes?
Moni sureva kokee kohtaamansa menetyksen jälkeen hämmennystä ja jonkinlaista painetta liittyen omaan suruunsa ja sen ilmenemiseen. Tasainen ja neutraali mieli, vähäinen itku tai toimintakyvyn säilyminen saattavat jopa säikäyttää surevan, jos takana on itselle merkityksellisen ihmissuhteen päättyminen toisen kuolemaan. Mieleen nousee kysymyksiä, jopa kyseenalaistamista:
"Miksi en ole tämän surullisempi?"
"Miksi minua ei itketä?"
"Enkö oikeasti rakastanutkaan?"
Mieli sisäistää menetyksen todellisuutta hiljalleen yksilöllisen vastaanottokykynsä mukaisesti. Vaikka sureva järjen tasolla tiedostaisi menetyksen todella tapahtuneen, mieli ei tätä kipeää tosiasiaa välttämättä pysty vielä täysipainoisesti vastaanottamaan ja lopullisesti ymmärtämään. Mielen omat suojautumismekanismit voivat näyttäytyä mm. voimakkaiden tunteiden niukkuutena.
Surun äärelle pysähtyminen vaatii riittävää turvaa, jotta kipeä kokemus ja sen synnyttämät tunteet on mahdollista kohdata aidosti. Turva tarkoittaa riittäviä resursseja kehossa, mielessä ja ihmissuhteissa. Muut samanaikaiset kuormitustekijät elämässä, kuten terveyshuolet tai ristiriidat ja haasteet ihmissuhteissa nakertavat inhimillisesti tärkeää turvan kokemusta, jolloin surun kohtaamiselle ja käsittelylle ei jää tarvittavia voimavaroja.
Sinun tapasi surra ei ole koskaan väärä. Suret juuri sillä tavalla, kuin sinun on tässä hetkessä omien voimavarojesi puitteissa mahdollista. Suru nousee tarpeellisella tavalla pintaan sitä mukaa, kun turva kasvaa ja voimavarat lisääntyvät. Mikä lisäisi sinun turvaa kohdata oma surusi?
Odotukset surun suorittamisesta haavoittavat surevaa
Moni läheisensä itsemurhan kautta menettänyt kokee painetta järkyttävästä ja usein traumaattisesta menetyksestä toipumiseen. Paine liittyy ennen kaikkea ympäristöstä nouseviin absurdeihin odotuksiin, jotka synnyttävät ja ylläpitävät virheellisiä käsityksiä siitä, miten ja ennen kaikkea milloin menetyksen jälkeen tulisi palata takaisin "normaaliin" elämään. Tähän normaaliuteen sisällytetään usein odotus sekä riittävästä ja rivakasta toimintakyvyn palautumisesta koetun järkytyksen jälkeen, että yksityisestä tai vähintäänkin hyvin hillitystä tavasta ilmentää surua julkisesti. Ympäristö myöntää surevalle aikaa niukin naukin hautajaisiin saakka tai joskus yhden "suruvuoden" verran, minkä jälkeen suhtautuminen usein kuitenkin muuttuu. Myötätunnon tilalle nousee kärsimättömyys.
On paikallaan pysähtyä miettimään, miksi tällaisessa tilanteessa ympäristön odotukset ja jopa vaatimukset kohdistuvat ensisijaisesti hauraassa elämäntilanteessa olevaan surijaan eikä ahtaita ja haavoittavia normeja ylläpitävään selviytymiskulttuuriin. Kun menetyksen kokeneen oma kokemus ei vastaa ympäristön kohtuuttomia ja vääristyneitä odotuksia, sureva altistuu tarpeettomille ja haavoittaville epäonnistumisen, yksinäisyyden ja häpeän kokemuksille. Ratkaisu aikapaineesta irrottautumiseen ei löydy surevan omasta kyvystä olla itselleen armollinen ja sallia surun hetket, vaan sitä tulee etsiä ja edellyttää ennen kaikkea ympäristön kyvystä kasvattaa omaa sietokykyään inhimillisen elämän ja kärsimyksen ilmiöille.
Oman läheisen menettäminen äkillisesti ja ennakoimatta itsemurhan kautta muuttaa läheisen elämää kokonaisvaltaisesti ja usein pysyvästi. Kokemus lähettää ihmisen uuteen todellisuuteen, jossa myös käsitykset ajasta ovat toisenlaiset. Ajanjaksot jakautuvat aikaan ennen ja jälkeen menetyksen, ja mennyttä aikaa, tätä hetkeä ja tulevaisuutta saatetaan tarkastella aivan uudenlaisella tavalla. Surussa kronologisesti etenevän ajan merkitys vähenee.
Ratkaisu aikapaineesta irrottautumiseen ei löydy surevan omasta kyvystä olla itselleen armollinen ja sallia surun hetket, vaan sitä tulee etsiä ja edellyttää ennen kaikkea ympäristön kyvystä kasvattaa omaa sietokykyään inhimillisen elämän ja kärsimyksen ilmiöille.
Vaikka ajankulu suhteessa koettuun menetykseen usein väistämättä muuttaakin surun muotoja, ei suru ole ympäristön toiveista huolimatta koskaan sopivaan hetkeen ja soveliaaseen paikkaan sidottu ilmiö, vaan pysyvä osa surevan kokemusmaailmaa ja todellisuutta. Ja sitä sen tulee saada ollakin. Surun asettuminen osaksi menetyksen kokenutta ihmistä ei ole väärin tai vaarallista, vaan kaikessa yksinkertaisuudessaan osa ihmisyyttä. Jokainen meistä ja kaikki meissä on kokemustemme, hyvien ja vaikeiden, iloisten ja surullisten, ihanien ja sietämättömien, synnyttämiä ja muokkaamia. Tätä tosiasiaa vasten ajatus surulle asetetusta aikaikkunasta on tarpeeton ja ennen kaikkea mahdoton.
Menetyksen käynnistämä elämänmuutos ja suru eivät ole vääjäämättömästi eteneviä tiloja, joilla on alku ja loppu. Suru on ja se saa olla elinikäinen matka, jonka aikana koettu menetys asettuu ajan mittaan siedettäväksi osaksi surevan omaa elämäntarinaa. Ja tämän ajan määrittää vain ja ainoastaan sureva itse. Ympäristön ei tule sitä surevan puolesta määrittää tai kyseenalaistaa.
Määrittelyn valtaa ei pidä luovuttaa myöskään itsemurhalle. Läheisen itsemurha ei määrittele sinua tai häntä, sinua tai hänen elämäänsä tai teidän yhdessä jakamaanne aikaa. Se mikä on ollut ihanaa, merkityksellistä ja rakasta, on sitä edelleen. Se, mitä olette olleet toisillenne, on totta edelleen. Repivä ratkaisu on yksi osa hänen tarinaansa, ja sen kautta myös osa omaasi, mutta ei suinkaan kaikki. Mitä kaikkea muuta se pitikään sisällään?
Menetyksestä toipuminen ja surun kanssa eläminen vaatii voimavaroja
Jokaisen surijan takaa löytyy menetys, joka on kohdattu yksilöllisin voimavaroin. Kenenkään meidän voimat eivät ole muuttumattomia ja absoluuttisia, vaan ne muokkautuvat, lisääntyvät, kuluvat ja elävät erilaisina aikoina erilaisissa olosuhteissa erilaisin tavoin. Suru ei ole työtä, mutta sen kanssa eläminen, menetykseen sopeutuminen ja toipuminen vaativat voimavaroja keneltä tahansa.
Jokaisen menetyksen kohdanneen ihmisen tulee saada määritellä itse henkilökohtaiset toiveensa oman toipumisensa suhteen, eikä kenenkään toisen ei tule tätä surevan puolesta määritellä tai kyseenalaistaa. Surijan yksilöllisiä valmiuksia toipua tulee kunnioittaa aina. Miltä toivot oman toipumisesi näyttävän vuoden tai viiden vuoden kuluttua, entä kun olet oman elämäsi kokonaiseksi elänyt? Mitä toipuminen tarkoittaa sinulle juuri tänään?
Tarkoittaako se voimia pysyä hengissä menetyksen todellisuuden tuntuessa musertavalta? Tarkoittaako se voimia jaksaa palata työelämään menetyksen tuomat elämänmuutokset mukanaan? Tarkoittaako se voimia kohdata ja käsitellä menetyksen nostattamaa vihaa, pettymystä ja katkeruutta tai eteen tarjoutuvia, joskus yllättäviäkin ilon ja onnellisuuden tunteita? Tarkoittaako se voimia päästä sovinnolliseen suhteeseen menetyksen kanssa?
Surijan on tärkeää tunnistaa ja sovittaa omat toipumiseen liittyvät toiveet ja odotukset tasapainoon tämänhetkisten voimavarojensa kanssa. Onko tässä hetkessä realistista toivoa ja odottaa juuri näitä asioita suhteessa menetyksestä toipumiseen? Surevan voimavarat ylittävät odotukset synnyttävät herkästi pettymyksen tunteita ja toivottomuuden kokemuksia: "Vieläkö olen tässä pisteessä? Jatkuuko elämäni koskaan?" Jos tässä hetkessä voimat riittävät juuri ja juuri hengittämiseen ja näkökyky kantaa ainoastaan seuraavaan hetkeen saakka, on voimavaroja elintärkeää säännöstellä eikä tavoitella esimerkiksi kokemusta ja tunnetta koetun menetyksen merkityksellisyydestä. Kun menetyksen todellisuuden äärellä omat vaikutusmahdollisuudet ovat niukat tai olemattomat, ainut voima voi löytyä kyvystä sallia vallitsevat olosuhteet niitä vastaan taistelemisen sijaan. Joka tapauksessa jokainen askel, pieni tai suuri, on surijan itsensä kokoinen askel kohti toipumista ja tärkeä sellaisenaan.
Kun voimat tuntuvat erityisen vähäisiltä ja ajatus elämän mielekkäästä jatkumisesta kaukaiselta, on erityisen tärkeä pysähtyä niiden ohikiitävienkin hetkien äärelle, kun olo onkin jollain lailla siedettävä tai elämä tuntuu kannattelevan edes hetkellisesti. Mitä siinä hetkessä tapahtui? Mitä tunsin tai koin? Kuka teki mitä? Mitä itse tein? Näiden havaintojen äärelle pysähtyminen tekee näkyväksi niitä pieniä arjen voimavaroja, joiden varaan toipumisenkin edellytykset rakentuvat.
On tärkeä muistaa, että menetys ja suru eivät ole vain ja ainoastaan voimavaroja kuluttavia mustia aukkoja, joiden syövereistä selviydytään vain hädin tuskin. Ajan mittaan ihmisen toipuessa vaikeakin menetyskokemus ja siihen liittyvä suru voivat muodostua tärkeäksi ja merkitykselliseksi osaksi surijan omaa elämäntarinaa. Kokemukseksi, joka on kirkastanut surijalle itselleen jotain keskeistä omasta itsestä ja elämästään. Kokemukseksi, jota halutaan ikävästä huolimatta vaalia.
Päättyessään kokonainen
Uuden vuoden käynnistyminen on totuttuun tapaan erilaisten lupausten ja tavoitteiden asettamisen aikaa. Monelle meistä uusi vuosi symboloi jonkinlaista muutosta; pöydän putsaamista ja uudelleen aloittamista kohti jotakin uutta. Menneitä päiviä ja kuukausia tarkastellaan ja puntaroidaan, ja tämän arvion pohjalta tehdään monenlaisia suunnitelmia tulevan vuoden varalle. Mitä näihin lupauksiin sisällytetyt pyrkimykset viestivät tekijöistään, meistä?
Alkavalle vuodella asetettu lupaus pitää sisällään usein ajatuksen, toiveen ja keinon jonkin asian saavuttamiseksi. Muutoksen kautta tunnutaan tavoittelevan jotain, jonka myötä oma arki ja elämä tuntuisi jollain lailla paremmalta ja täydemmältä, vähemmän vajaalta ja keskeneräiseltä. Siitäkin huolimatta, että kaikenlainen vajavuus ja keskeneräisyys on meistä jokaista koskettava inhimillinen perusasetus. Sisältääkö lupaus pohjimmiltaan yksinkertaisen ja riisutun toiveen hallinnantunteen lisääntymisestä ja kaiken sattumanvaraisuuden kevenemisestä? Toiveen elämän tulemisesta pikkuhiljaa, vuosi vuodelta ja lupaus lupaukselta, jollain lailla kokonaisemmaksi ja valmiimmaksi?
Minkälainen lopulta on valmis ihmisen elämä vai onko sellaista? Tuleeko elämä kokonaiseksi elinvuosissa tai erilaisissa saavutuksissa mitaten? Vai jääkö aina jotain väistämättä puolitiehen? Tällainen ajattelutapa pyrkii yksinkertaistamaan jotain sellaista, mikä ei ole yksinkertaistettavissa. Ihmiselämän kaventaminen mitattavaksi suureeksi toimii huonosti.
Saattohoidon ja kuoleman näkökulmista elämän valmiiksi saattaminen saa kokonaan uudenlaisen näkökulman ja merkityksen. Luopumisen hetkissä kilpajuoksu aikaa vastaan päättyy, ja oivallus kaiken rajallisuudesta ja lähestyvästä luopumisesta voi saada aikaan väkevän kokemuksen oman elämän täyteydestä juuri sellaisenaan. Ei ole tulevaan tähtääviä lupauksia, ei itsensä haastamista, ei pyrkimyksiä tai tavoittelua. On yhden elämän mitta menetyksiä ja saavutuksia, pettymyksiä ja onnistumisia, katumusta ja rauhaa, säröjä ja eheyttä. Eilinen on mennyt ja huominen vielä tuntematon. On vain tämä hetki. Kokonaisempana kuin koskaan ennen.
Avoimuus kuoleman läheisyydessä on lapsiläheisen kunnioittamista
Pieni poika istui lattialla omiin askareisiinsa keskittyen, jakaen tätä hetkeä aikuisten hiljaisen surumielisyyden sekä Pikku Kakkosen vilkkaan ja huolettoman todellisuuden välillä. Pojan ajatus ja katse vuorottelivat ikkunasta tulvivan valon, television ja vuoteen välillä. Vuoteella makasi äiti, rauhalliseen tajuttomuuteensa vaipuneena. Näiden päivien raskas tunnelma tuntui pienillä harteilla ja vatsanpohjassa.
Kaikesta huolimatta toukokuinen aurinko paistoi korkealla antaen vahvoja lupauksia lähestyvästä kesästä. Kesä tulisi olemaan erilainen. Sitä poika oli jo aavistellutkin, mutta vielä tänään kaikki oli tässä ja nyt. Kevään aurinko, Pikku Kakkonen ja äiti.
"Onnea äiti!" -luki yöpöydälle huolellisesti äidin nähtäville asetellussa kortissa. Äitienpäivään olisi vielä aikaa, mutta aikuiset olivat kehottaneet askartelemaan kortin jo hyvissä ajoin. Niin poika oli tehnytkin, ja käyttänyt siihen jokaisen mahdollisen värin. Tänään äidin puoliavointen silmien katse ei enää yöpöydälle saakka yltänyt. Hiipuva keho havahtui aika ajoin ympäröiviin ääniin, avoimen suun kautta käyvä hengitys oli vähenemässä. Pojan ääniä kuullessaan jostain syvyydestä nousi vielä hymy, joka kuin ohimennen viivähti äidin kasvoilla.
Kuten muinakin iltoina, tänäänkin poika suuntasi huoneen ovelle lähtöään tehden. Tutuksi tullut hoitaja tuli vierelle ja katsoi rauhallisesti silmiin. "Mitä haluaisit äidille vielä sanoa? Luulen, että sinun olisi hyvä sanoa se ennen kuin lähdet kotiin." Poika kääntyi hoitajan puoleen ja alkoi tarkasti puntaroiden etsiä vastauksia ystävällisestä katseesta. Tarkoituksellista huolettomuutta ääneensä hakien poika kysyi kuin ohimennen "Miksi?"
Hoitajan katse ei väistänyt poikaa. "Äiti on niin kovin väsynyt ja heikossa kunnossa. Näyttää siltä, että hän kuolee pian. Haluaisitko sanoa äidille vielä jotain?" Poika siirsi katseensa mietteliäänä hoitajasta yöpöydän onnittelukortin kautta vuoteelle. "Joo, kyllä mä sitten sanon." -poika sanoi ja kiipesi äidin vierelle kuiskuttaakseen hiipuvan korvaan vielä viimeiset kahdenkeskiset salaisuudet.
Seuraavan kerran kun poika tulisi tähän huoneeseen, olisi siellä uudella tavalla hiljaista. Katse kiertäisi tottuneesti huonetta päätyen vuoteelle, jossa äiti makaisi levollisena käsissään huolellisesti askarreltu onnittelukortti. Se, johon poika oli käyttänyt jokaisen mahdollisen värin.
Vanhemmastaan luopuvan lapsen kohtaaminen vaatii aikuiselta, niin läheiseltä kuin ammattilaiseltakin, paljon. Avoimen kuolemapuheen pelätään usein satuttavan lasta, jolloin saatetaan päätyä välttelemään hankalaksi koettua aihetta. Aikuisen vaikeneminen kuitenkin lisää lapsen riskiä jäädä yksin vaikeiden kokemusten nostattamien tunteidensa kanssa. Vanhempansa menettämisen kohtaava lapsi tarvitseekin ennen kaikkea aikuisen rohkeutta sanoittaa ymmärrettävällä tavalla luopumisen todellisuutta. Sanomaton suru tarvitsee sanat tullakseen ymmärretyksi, menetyksen tunteet nimen tullakseen käsitellyksi. Tähän lapsi tarvitsee tuekseen aikuisen valmiuden avoimuuteen. Kokemuksen siitä, että edes kuolema ei ole liian pelottava asia ääneen sanottavaksi.
Palliatiivinen hoito antaa mahdollisuuden toivon kokemiselle
Palliatiivisen hoidon maailmassa yksilölliseen toivon kokemukseen viitataan usein mahdollisuutena. Mahdollisuutena paitsi katsoa tulevaan, mutta ennen kaikkea elää tässä ja nyt, parantumattomasta sairaudesta huolimatta. Vakavaan sairastumiseen liitetään kuitenkin usein kyseenalaistamattomia mielikuvia syvästä epätoivosta. Muuttuneessa tilanteessa toivon mahdollisuus tuntuu monin tavoin kaukaiselta, jopa mahdottomalta. Kun terveys viedään sairauden edetessä vaiheeseen, jossa parantavan hoidon mahdollisuutta ei enää ole, moni kokee kaiken toivon kadonneen näköpiiristä. Omassa työssäni olen kuitenkin saanut lukemattomia kertoja nähdä, kuinka alun perin hyvin epävarmaan ja ylitsepääsemättömäksi koettuun tilanteeseen on alkanut viritä uudenlaista toivoa, kun sille on ajan myötä annettu mahdollisuus. Ensisijaisen tärkeää on ymmärtää, että terveen ja parantumattomasti sairastuneen ihmisen toivon kokemukset ovat hyvin erilaisia, mutta yhtä lailla olemassa olevia ja totta.
Mistä toivo syntyy?
Mahdollisuus toivon kokemiselle vaatii usein vallitsevien olosuhteiden ja tosiasioiden sallimista ja sen kautta muuttuneeseen tilanteeseen sopeutumista. Epärealistisen toivon tunnistaa siitä, että se ei kannattele kokijaansa. Tämä ilmenee konkreettisesti tilanteissa, joissa kaikki toivo asetetaan epätodennäköisimmän vaihtoehdon varaan; sairaudesta paranemisen mahdollisuuteen. Tosiasioiden kanssa ristiriidassa oleva, katteeton ja saavuttamaton toivo synnyttää hyvin herkästi ahdistavan pettymysten noidankehän, joka on omiaan luomaan kokemuksen omasta voimattomuudesta, mahdollisuuksien loittonemisesta ja lopulliseen toivottomuuteen ajautumisesta.
Parantumaton sairaus on ahdistava ja pelottava asia, mutta sen ei tarvitse olla vain ja ainoastaan sitä. Kun ihminen joutuu irrottautumaan sairaudesta paranemisen toiveesta, antaa se kaikessa vaikeudessaan mahdollisuuden myös uusille näkökulmille ja katselutavan muutokselle. Elämä on saattanut pyöriä intensiivisesti sairauden määräämässä tahdissa, mutta palliatiiviseen hoidon vaiheeseen siirryttäessä ja sairauskeskeisyyden väistyessä näkyviin pääsee ihminen, jolla on aivan uudenlaisia mahdollisuuksia edessään. Palliatiivinen hoidon tavoitteena on ylläpitää ja vaalia parantumattomasti sairaan ihmisen elämänlaatua sekä lievittää sairaudesta aiheutuvaa yksilöllistä kärsimystä. Toisin sanoen se pyrkii löytämään mahdollisuuksia toivon kokemiselle.
Palliatiivisessa hoidossa toivo voi syntyä hyvästä ja laadukkaasta oirehoidosta, joka antaa mahdollisuuden suunnata omia jäljellä olevia voimavaroja itselle merkityksellisten asioiden äärelle, tunnistaa omia vaikutusmahdollisuuksia ja nauttia elämästä sairauden todellisuus kuitenkin hyväksyen. Toiveikkuus voi syntyä halusta ja olemassa olevasta mahdollisuudesta panostaa tärkeisiin ihmissuhteisiin sekä kokea vastavuoroista yhteyttä ja rakkautta toisiin. Toivon kokemukseen liittyy usein myös mahdollisuus kommunikoida avoimesti, tulla kuulluksi ja nähdyksi omana itsenään, vaikeidenkin tunteiden kanssa. Palliatiivisen hoidon periaatteet luovat ympäristön, jossa ihmisen on luvallista paitsi tuntea haastavia tunteita, myös ilmaista ja käsitellä niitä turvallisesti. Tunteiden käsittely taas antaa parhaimmillaan mahdollisuuden mielen tyyntymiselle ja helpotuksen tunteiden kokemiselle.
Palliatiivisessa hoidossa kommunikointiin kuuluu myös mahdollisuus kuoleman käsittelyyn yksilöllisten toiveiden, tarpeiden ja valmiuksien mukaisesti. Elämän rajallisuuden ja kuoleman sanoittaminen voi tuntua pelottavalta, jopa loukkaavalta, mutta eletyn elämän, tämän hetken ja määräämättömän tulevan välinen tarinallisuus antaa kuitenkin mahdollisuuden saattaa valmiiksi keskeneräiseksi koettuja asioita, sekä käsittää itsensä ja elämänsä osana suurempaa jatkumoa, joka jatkuu päättyessäänkin tavalla tai toisella. Syvä toivon kokemus voi syntyä myös oivalluksesta, että oma elämä on ollut itsen näköinen ja linjassa syvimpien henkilökohtaisten arvojen kanssa.
Toivon kokemus on jokaiselle omakohtainen
Jokaisen parantumattomasti sairastuneen ihmisen kokemus toivosta on aina yksilöllinen ja muuttuva, kaiken kattaviin yleistyksiin taipumaton. Keskeisintä onkin tunnistaa, minkälaiset tavoitteet ovat missäkin olosuhteissa aidosti saavutettavissa, ja tutkia toivon mahdollisuuksia sieltä käsin. Tehdä rehellinen ero mahdollisen ja mahdottoman välille.
Tulen itse vahvasti rintasyöpäalttiista suvusta. Kuulin jo lapsena nuorena sairastuneesta tädistäni, joka saatuaan parantumattoman sairauden diagnoosin suuntasi siltä seisomalta paikalliselle Stockmannille ja osti sieltä kolmellasadalla markalla itselleen meikkejä. Lapsena tädin toiminta vakavassa tilanteessa tuntui eriskummalliselta ja hiukan hassultakin, mutta tänään ymmärrän hänen ratkaisuaan paremmin. Uskon matkan lääkärin vastaanotolta Stockmannin kemppariosastolle tarjonneen hänelle mahdollisuuden paitsi itsen hyvänä pitämiselle, henkilökohtaisen identiteetin vahvistamiselle sekä oman toimijuuden säilyttämiselle uudessa ja pelottavassakin tilanteessa. Mahdollisuuden oman näköisen toivon kokemiselle. Sairauden etenemiseen hän ei pystyisi vaikuttamaan, mutta nyt hän astuisi elämänsä uuteen vaiheeseen vankemmin omana itsenään. Kertakaikkisen upeana ja täydessä tällingissä, koska se oli mahdollista.
Alla linkki omaan ammatilliseen blogiini: