Auttaako aika?

Aikaan liittyy monia odotuksia, kun puhutaan surevan ihmisen toipumisesta kokemansa menetyksen jälkeen. Ajan kulumiseen liittyvät odotukset voivat nousta surevasta itsestään, mutta varsin usein myös ympärillä olevista ihmisistä. Ympäristöstä nousevat oletukset pelkän ajan parantavasta voimasta ja surevan paluusta takaisin "normaaliin" elämään tietyn ajan kuluessa synnyttää herkästi paineita ja kiireentuntua suhteessa omaan toipumiseen. Tunteen siitä, että suru pitäisi suorittaa tietyllä tavalla ja erityisesti tietyssä ajassa.

Menetyksen jälkeen ajan kronologinen eteneminen on tietenkin vääjäämätön tosiasia, joka tuo ajallista etäisyyttä koettuun menetykseen. Ensin vain hetkinä, minuutteina tai tunteina, myöhemmin kuukausina, vuosina ja vuosikymmeninä.

Hiljalleen syntyy uusia muistoja, jotka eivät enää linkity menetykseen. Tämä on yksi konkreettinen merkki ajan etenemisestä.

Aika yksin on kuitenkin vain epävarma määre, jonka kautta surevan toipumista ei kannata ainoastaan tarkastella. Pelkkä ajallinen etäisyys menetykseen ei vielä automaattisesti tarkoita toipumista. Surun näkökulmasta olennaista ei ole kuluneen ajan määrä vaan laatu. Se, miten sureva on ajan kuluessa saanut mahdollisuuden kohdata oman menetyksensä ja sen aiheuttaman kivun. Valitettavasti vuodetkaan eivät tee niille annettua tehtäväänsä, jos ne kuluvat surun aiheuttamaa tuskaa väistellen.

Vaikeudestaan huolimatta vain surun aito kohtaaminen muodostaa tien toipumiseen, elämän hyvinvoivaan ja merkitykselliseen jatkumiseen. Ympärillä olevat ihmiset voivat tukea tässä surevaa monin tavoin. Yhden mahdollisuuden tähän tarjoaa myös suruterapia.