Kuolemasta puhumisen vaikeus ja tärkeys
Täytyykö kuolemasta puhua? -on kysymys, jonka äärellä meistä jokainen on vuorollaan oman elämänsä aikana. Kysymys saattaa tulla ajankohtaiseksi silloin, kun itse tai oma läheinen sairastuu vakavasti, ja sairaus edetessään nostaa väistämättä esiin myös kuoleman mahdollisuuden tai väistämättömyyden. Kuolemaan liittyvää keskustelua saatetaan pelätä tai arastella moni tavoin ja monien toimesta. Epävarmuuden kokemus voi olla yhteinen sekä hoitoon osallistuvilla ammattilaisilla että sairastuneella ja hänen läheisilläänkin.
Mikä on oikea hetki ottaa kuoleman mahdollisuus tai viimeiset toiveet puheeksi?
Miten puhua kuolemasta lisäämättä pelkoa ja ahdistusta herkän aiheen ympärillä?
Tuntuuko kuoleman esiin nostaminen ikävän asian naamaan hieromiselta?
Vastaan kysymykseen todeten:
Kuolemasta puhumisen hyödyt elämän viimeisissä vaiheissa ovat riskejä selkeästi suuremmat.
Kuolemasta puhuminen ei tarkoita keskustelua minkään tietyn käsikirjoituksen mukaisesti tai ennalta määriteltyjen kysymysten kautta. Yksinkertaisimmillaan kuoleman puheeksi ottaminen tarkoittaa vallitsevien olosuhteiden sanoittamista, kuoleman mahdollisuuden toteamista ääneen. Tästä keskustelu lähtee rakentumaan potilaan ja hänen läheistensä yksilöllisiä tarpeita, valmiuksia ja kykyjä kuullen ja kunnioittaen. Vaikenemisen hetkellä keskusteluun ei tule johdatella, painostaa tai pakottaa. Keskustelu ei ole itseisarvo, vaan sen tulee aidosti palvella keskusteluun osallistujia, potilasta ja läheisiä. Hiljaisuuskin tulee siis tarvittaessa sallia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mahdollisuutta keskusteluun tulisi aktiivisesti tarjota. Lupa puhumiselle rakentuu avoimuuden ja rohkeuden yhdistelmänä, joka parhaimmillaan johtaa kaikkien osapuolten huojentavaan oivallukseen: Tästäkin voidaan turvallisesti puhua!
Olennaista on mahdollisuus ja lupa pysähtyä myös vaikeaksi koettujen asioiden äärelle. Kuoleman, surun, ikävän, pelon ja ahdistuksen kohtaamiselle ja ääneen sanoittamiselle yhdessä. Kuulluksi ja nähdyksi tulemiselle myös elämän haavoittavissa hetkissä. Tässä ammattilainen voi toimia merkityksellisenä siltana potilaan ja läheisten välillä. Keskustelu voi tuntua turvallisemmalta tilanteeseen sensitiivisesti, mutta neutraalisti suhtautuvan ammattilaisen tukemana. Puhumattomuuden tuomaa etäisyyttä voidaan kuroa yhteen yhteisiä pelkoja, epävarmuuksia sekä jaettua surua sanoittamalla. Tämä usein myös vapauttaa sairauden viemiä voimavaroja edelleen yksilöllisesti merkityksellisten asioiden äärelle: yhteisten muistojen tekemiselle tai läpikäymiselle, läheisyydelle ja yhteydelle, sovinnon tekemiselle ja luopumiseen valmistautumiselle.
Puhe kuolemasta on aina samalla myöskin puhetta elämästä. Rohkaisen siihen jokaista.