Lapsen kuolema murtaa ihmisen kokonaisvaltaisesti
Oman lapsen menetys mielletään yleisesti ottaen suruista suurimmaksi. Kokemukseksi, jota yhdenkään vanhemman ei tulisi joutua kohtaamaan ja läpikäymään. Oman lapsen kuolema haastaa ja ravistelee ihmisen peruskäsityksiä elämän ennakoitavuudesta ja oikeudenmukaisuudesta, ja ilmenee kokemuksena kaikilla inhimillisen elämän osa-alueilla. Luopumisen kipu tuntuu ja näyttäytyy surevan vanhemman kehossa, mielessä, ihmissuhteissa ja elämänkatsomuksellisissa käsityksissä.
Kehollisena kokemuksena suru voi ilmetä erilaisin kehossa tuntuvin ja näkyvin oirein. Esimerkiksi kipu, sydämentykyttely, voimattomuus, unettomuus ja ruokahaluttomuus ovat kehon tapoja kertoa ja viestiä menetyksen synnyttämästä poikkeustilasta ja valtavasta stressistä. Keho viestii suoraviivaisesti, että menetys on ollut kokemuksena kaikin tavoin inhimillisen sietokyvyn ylittävä. Liikaa ja liian paljon kestettäväksi ja kannettavaksi. Surevan vanhemman keho kaipaa myös fyysistä yhteyttä oman lapsen kehoon. Se, että lasta ei voi enää tuntea, kuulla, silittää, nähdä, tuoksuttaa tai halata, on usein sietämätöntä ja tuntuu todellisena kipuna ja tuskana surevan vanhemman kehossa.
Suru aktivoi samoja aivoalueita, kuin fyysinen kipu.
Mieli vastaanottaa menetyksen todellisuutta vähitellen. Vaikka vanhempi tietää, että lapsi on kuollut, tämän syvällinen ymmärtäminen ja sisäistäminen ei tapahdu hetkessä. Lapsen kuoleman synnyttämä psyykkinen stressi liittyy vahvasti turvallisuuden tunteen heikentymiseen sekä kokemukseen oman hallinnantunteen täydellisestä menetyksestä. Kun vanhempi kohtaa oman lapsen kuoleman, maailma näyttäytyy usein aiempaa uhkaavampana ja ennakoimattomampana, ja omat vaikutusmahdollisuudet hyvin vähäisiltä. Kontrollin menetys ja hätä kulkevat usein käsi kädessä.
Lapsen kuoleman tuomat muutokset konkretisoituvat myös muutoksina surevan vanhemman sosiaalisissa verkostoissa. Vaikka vanhemmuus ei pääty lapsen kuolemaan, menetys väistämättä muuttaa tätä roolia. Luopuminen vanhemmuuteen ja menetettyyn lapseen liittyneestä sosiaalisesta toiminnasta synnyttää usein syvää surua, yksinäisyyttä, erillisyyttä ja kateutta. Omaan itseen liittyneiden käsitysten rikkoutuminen synnyttää myös suuria elämänkatsomuksellisia identiteettikysymyksiä:
"Kuka olen ilman lastani?"
"Mikä on elämäni merkitys?"
Oman surun turvallinen kohtaaminen ja ajankulu usein kuitenkin tarjoavat mahdollisuuden toipumiselle myös vaikeimman menetyksen jälkeen. Surua kantava keho elpyy ja menetyksen muuttaman todellisuuden sisäistäminen mahdollistuu hiljalleen. Syntyy tilaa pohtia omaa vanhemmuutta ennen ja jälkeen lapsen kuoleman, mikä antaa mahdollisuuden löytää uusia tapoja ylläpitää tätä tärkeää roolia myös menetyksen jälkeen. Tämä voi tukea oman elämän merkityksellisyyden uudelleenmäärittelyssä sekä tukea aiempaa vahvemmin omien ydinarvojen mukaiseen elämään.
Vaikka oman lapsen menettäminen haastaa ja ravistelee surevaa vanhempaa hyvin kokonaisvaltaisesti, myös tie toipumiseen ja elämän hyvinvoivaan ja merkitykselliseen jatkumiseen rakentuu monin erilaisin tavoin.