Menetyksen muuttama todellisuus konkretisoituu asteittain

Kuolema on ihmiselle monin tavoin käsittämätön asia. Tiedämme ja tunnemme sen teoreettisena käsitteenä, mutta käytännössä matka oman rakkaan olemassa olon päättymisen sisäistämiseen ja todeksi elämiseen on usein huomattavasti vaikeampi ja pidempi. Emme luontaisesti pyri kohti ymmärrystä ja oivalluksia, jotka aiheuttavat tuskaa, hätää, kauhua ja kärsimystä.
"Tiedän kyllä, että hän on kuollut. En vain voi ymmärtää, etten näe häntä enää koskaan."
Tietoinen mieli vastaanottaakin menetyksen muuttaman todellisuuden asteittain. Tämä on osa mielen tapaa suojata itseään sietämättömyyden äärellä. Sureva tietää kyllä, mutta ei vielä pysty kokonaisvaltaisesti ja täysin ymmärtämään. Eikä tarvitsekaan. Menetys ja sen tuomat muutokset surevan elämään konkretisoituvatkin hiljalleen ja ajan kuluessa, kun eteen tulee hetkiä, joissa rakkaan puuttuminen ilmenee taas jollain uudenlaisella tavalla.
Kun pöytään katetaankin yksi lautanen vähemmän.
Kun maailman hauskin vitsi ei olekaan enää jaettavissa toisen kanssa.
Kun oman rakkaan nimi ei enää nouse esiin arkisissa keskusteluissa.
Tällaiset hetket tekevät usein kokonaisvaltaisesti kipeää, ja niiden äärelle pysähdytään toistuvasti myös suruterapiassa. Usein ihmisen tekee mieli kääntyä pois sellaisesta, joka synnyttää ahdistusta ja kokemuksen hallitsemattomuudesta. Kääntää huomio johonkin muualle, ohittaa ja tukahduttaa paha olo. Vaikeudestaan huolimatta surun tuskaisetkin hetket ja niistä syntyvät oivallukset ovat kuitenkin toipumisen ja elämän hyvinvoivan jatkumisen kannalta hyvin tärkeitä. Miksi?
Koska vain kohdattu tuska voi lievittyä. Ei ohittaen, vaan turvallisesti läpi eläen.
